Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.
Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä, mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista pitkien aaltojen harjalla — joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin. Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään — parasta siis korjata luunsa täältä.
Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella liikkeellä syöksyi hän veneestä.
Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti; mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä. Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.
Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden samalla."
Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten hän pani itkuksi.
"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko, ja sinä olet minun ainokaiseni."
Irmild nauroi. "En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen."
Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä vastaan.
"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", — hän katsoi varovaisesti ympärilleen — "et sinä voi olla niin sydämetön, että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"