"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä. Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa. Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." — — —
Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja imartelevaksi.
"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi — sillä monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"
Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea otus Herran edessä, niin olet." — —
Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät hänen ympärillään.
Hän nauroi ja lauloi:
Hih ja hei ja hih ja haa kuules tätä asiaa, luo vain häijyst' katseesi, meren panen niskaasi. Hei!
"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja enkelin."
Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.
"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo." — —