Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.
Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi siinä ja voivotteli — ei hän voinut sille mitään — sillä hän, Irmild, oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.
Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein luurankomaisen laihaa ruumista.
Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä. Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.
Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä, ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta… ja siinä kulki tie aina ylös auringon vuorelle… Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja viiniä, oh, niin makeaa… aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti voi niin hyvin…
"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"
Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.
Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi, pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi raapia…
"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"
Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi. Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa, tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille, täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa… lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä… se tulee, niin että polttaa, polttaa.