Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti. Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.
Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet, pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä, sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.
"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä Irmildin luona.
"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn — mitä minä sille tekisin, äiti?"
"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään, niin on se liian aikaista! — — Talo käy pian oikein väkirikkaaksi", lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.
Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa. "Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken — silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.
Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.
"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"
Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.
Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään, vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle; ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa, etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi — pian koko talon väki teki samoin.