Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.
Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti sanottaman Tonetaksi.
Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.
Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.
Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi tehnyt kyllin sen hyväksi.
Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena lintuna — sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.
Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.
Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel suolaamossa ja palvelijat ja ne muut — niin että kun hän väliin unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle, rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.
Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä. Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä, ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin siellä seisoessa.
Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia papereja.