Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä. Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.
Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan — niin omituisesti kuluttava, mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.
Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, — senkin tähden, että hän oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa. Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.
Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.
Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa. Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin…
Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.
Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten, vilvoitellaksensa sitä siinä.
Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?
Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse, pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri, viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen, sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen. Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin… Vieläkin hän joskus teki niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.
Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa, nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.