Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia virsiä.
Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus vaivasi.
Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli — aina silloin kuin hän leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt edestäni… hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi siitä… tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon… toinen minun täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen… muuten voisin sen myöskin sytyttää tuleen… ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on palamaisillaan —".
Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi, ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset asiat pälkähtäneet päähän.
Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan itseltään.
Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja luki, mitä siellä seisoi:
Auta mua seljan lehti, koska kuume vaivaapi. Sinä voitit, seljan lehti: jopa kuume katoopi.
Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin Irmild jo nukkui.
Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.
Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä rakastamatta!… Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi mennä sisään herättämään tätiä.