Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen vaipuneena — hän ravisti häntä.
"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut tässä yksin ja se on niin ikävää… Ajattelepa, minusta hän oli täällä, itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" — — —
Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.
"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.
Täti oli neuvoton.
"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa tuomarin olevan täällä — en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä laidalle.
Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin uniin.
Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa — se oli kuitenkin varmin keino.
* * * * *
Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli, niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut nimensä.