Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.
Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei olisi välittänyt heistä.
Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa kukin joutunut pietiksi. — — — Eikä hän koskaan illalla kulkenut apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa, jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän sai sen tietää — sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"
Mutta tämä nykyinen — hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat. Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa, että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin ankkurittain ulkomailta. — —
Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen vaiheilla.
Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat ennen mitä tahansa — — —
Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista keskustelunainetta teetä juodessaan!
Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat — niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän vain itse sai olla rauhassa — ja päästä kaikesta.
Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina, kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma näytti niin pehmeältä.
Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä nyt saavuttaa.