Ja joki sitten — kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.
Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi. Yhdestä pulmasta vain ei päässyt — tuomari Edmund Falck yksinäisestä elinkautisesta itsevankeudestaan.
Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen entiset saavutuksensa.
Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia — oli niin mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun "äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas maalle.
Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta — ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.
Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin tuoden terveisiä hänen äidiltään.
Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio — —
Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan — luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän muisti. — Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö! Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen — mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa —. Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena. Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa sisimpiin säikeisiin — vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä sitten oli seurannut.
Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon todellisuuden edellä! — — Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei hän mielestään enää voinut sitä kestää. — — Vihdoinkin eräänä iltana istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! — —
Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään. Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan —