Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen levottomuus pitkissä siivissä.

Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.

Sillä yö tulee — eikä se ole mikään yö!

Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.

Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella tuulilta, jotka nyt ovat sidotut — korskuvain kiinniotettujen hevosten tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.

Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia? Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja hymyilee.

Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa, kaikki kasvit ja eläimet — kallistavat päänsä yhteen, istuvat suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat…

Ne imehtivät aurinkoa!

* * * * *

Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!