Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee voimansa koonneen pedon tavoin.
Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut maalle — tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin, autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.
Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita — voi nähdä kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä taistelevaa elämää.
Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki — pitkissä, kalpeissa riveissä.
Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.
Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta sitten.
Sitten taas — kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi — tuntuu siltä kuin iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on väistynyt.
Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot soivat.
Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat rantaa vasten?
Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin loistavia viittoja?