Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.
Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy — kuka silloin tietää, mitä tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?
Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa, kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta — silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.
Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä silloin käy yli meren ja rannan. Heidän täytyy päästä ulos näkemään noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä pienintäkään merkkiä maasta.
Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin kaikuva malmin kumina — silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.
Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei voi odottaa ihmisen tähden — — —
Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon, joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:
"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?"
Vaimo katselee häntä leppein silmin. — "Niin, se on kauhea!" — Ja he etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka hukkuvat.
Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.