Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin, ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan merelle.
Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.
On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.
He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin — silloin tulevat hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret, surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä, mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä, myrskyn rientäviä laineita.
Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu heidän tukastaan.
Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.
Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.
Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta, mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.
Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa — eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?
Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee: ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin puoleensa.