Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!
Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.
Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät? Kuinka paljon he tietävät lopulti?
Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä aivan meren rannalla — eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa. Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on rakentanut majansa, on meri sen äiti.
Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren kautta puhuu suuri Jumala heille.
Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.
Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken se tietää, maa ei voi mitään salata siltä — — kun se rypistää kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on täynnä sen käskyjä.
Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla, missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen; mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat — kehoittavat taisteluun tahi kuolemaan.
Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!
* * * * *