Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy — väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.
"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette niin myöhään ja lähdette niin varhain?"
"Siksi, että — — —"
"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"
"Minusta se on niin ikävystyttävää!"
"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on ehkä parasta. — —"
Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä lörpöttelemään!"
"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään — ettehän Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!… Muudan järkevä mies sanoo, että menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"
"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen! Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin kysymyksiin."
"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi kunnanvaltuuston jäsen!"