"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.
"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja katselen — saadakseni hieman selkärankaa… Samalla kuin ritari Svein kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee häntä siunauksella. — —
"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"
Hän avasi flyygelin ja istuutui.
Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka hakivat jotakin — tunnelma ei päässyt esille. —
Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: Marcia funebre sulla morte d'un eroe.
Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin, joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. — — Mutta se ei ollut mitään surua!
Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut: puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo hienoin, uljain — minkä elämä alituisesti surmaa…
Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista — ainoastaan huolehtia kunniallisesta hautauksesta…
Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.