Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni, joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.
Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.
Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa, missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut — ja menee jälleen niin nopeasti.
Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on kaunista hetkinen!
Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire, ja kaikki rientävät. —
Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. — — Ja kun aurinko tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!
Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire — —
Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen alas niin sydämellisesti… Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat vapisten rehevyyttään. — Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava käsittämätön odotus… Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle — ja ilma täyttyy vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.
* * * * *
Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä höyrylaivan maihinlaskupaikalta.