Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina. Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut, — vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli pannut valkoisen ruusunsa.
Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.
Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.
Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.
Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.
Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin, — väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.
Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin sanottavaa — koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä — hän sanoi sen niin, että se vaikutti virkistävästi.
Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä peseytyminen on — kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen — niin, lyhyesti kaikki asiat.
Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia asioita; — mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja selvästi.
Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.