Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä, Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen — —
— — Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.
Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja heidän kaikkien hyväkseen. — — —
— — Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä tempaistakseen onnen itselleen? — —
Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.
Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.
"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui ensimmäisen "hyvää iltaa."
Tuli valoisaa ja rauhallista — ei mitään tiellä.
Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei koskaan olisi ollut mitään tiellä.
Mutta kuitenkin — kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä onnettomuudelta.