Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me muutkin!"
Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". — —
"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee hyvä ihminen."
"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin! On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten, silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"
Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.
Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.
Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus, josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.
Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana ja taisteli — ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi ilmaisumuodon.
Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.
Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta, lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.