Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa päästäkseen esiin. — Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.
Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin kauas kuin saattoi; — toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti, siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se tuolla syvyydessä vei sopusointuun.
Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; — hän saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä! Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen äitiänsä; — vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.
Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen hän myöskin oli — ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!
Ja suora hän oli; — jos hän sanoi joukon asioita, joita ei tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.
"Siinäkö kaikki?" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.
Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä Herössä — —
Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.
Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.
Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea huvi jutella.