"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!" tapasi hän vakuuttaa. "Se merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!"
Ja sitten he nauroivat yhdessä — ja Svein kohotti molemmat kätensä kiikariksi ja tähysteli häneen.
Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu, tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.
Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt — ja se loitonsi heidät toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta, mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa, mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois — nyt aluksi.
* * * * *
Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.
Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo, joka istui ja lauloi.
Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja liiteli toisiin maailmoihin.
Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat, iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle — —
Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! —