Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon, sametinpehmoisen… ja laskee sen nuorten niittyjen yli — yli metsän!
Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat mukaan!
Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei rohkene häiritä.
Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.
Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää kaikki!…
Irmild hiipii pitkin rantaa.
Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.
Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain vuorien, karkoittaa kajavan. — Kolme ruskeaa munaa hän musertaa jalkansa alle.
Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen kivien alle, ähkyy ja huokaa — ja kuiskii kolkosti!
Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun… Kas tuolla luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla — mutta idässä meren päällä lepää yö!… Ja maalla, metsässä, missä haltija käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän tanssisaleihin… Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?