Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan taitse, lehtoon piti hänen päästä!
Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä, kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli toinen — jumalaisen kaunis!
Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja — —
Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää, kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.
Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!
Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!
Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus. Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!… Ja hän oli saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, — ja verestä!… Ja samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! — — Jos hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? —
Hän juoksi, mumisten puoliääneen: "Keino kahden rakastavan erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, — silloin ne eivät enää rakasta toisiansa!"
Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä syömättöminä!
— — "Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen — täplikkään… ja survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi juoman. — — Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla vain olisi maariankämmen — tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä —, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona ratsastamassa yöllä! — — — — — Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja; miten siitä sanotaankaan — silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! — — —