Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli maailmaa?
Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki mitä hänen mielessänsä oli.
Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.
Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja. Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.
Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja rikastuttaen hänen tunnelmiansa.
Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.
Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.
Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.
Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli uskaltanut lausua nuhteen.
Mutta Elin rouva oli sanonut: — Ei se vahingoita! Herön suvun naisten on täytynyt karaistua varhain.