Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.
Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?
Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.
Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi vain.
Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka täytyi niin varhain lähteä pois, — lahja tuonen mailta.
Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista synkät muistot.
Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.
Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.
Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti. Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita. Kernaimmin hän turvautui tätiin.
Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi silmäksi.