Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi oppia neulomaan.
Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel sisään. Ja sitten hän sanoi: — Nyt tulee aika myrsky, meri käy valkoisena ulkoluotojen ylitse.
Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.
Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä, pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.
Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä, kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.
Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.
Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: — Ei haittaa että hän tottuu joka säähän!
Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion viereen.
Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.
— Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. — Hän on varsin järkevä!