Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut itsestänsä että hän kävi vanhaksi.
Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt, oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.
Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin. Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin kaltaiseksi.
Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.
Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi, Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin kernaasti tuon lepohetken — eihän siitä koitunut mitään haittaa.
Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi ja hengitti aina vaivaloisemmin.
Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää jollekin.
Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.
Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.
Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.