Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen kirjeisiinsä nähden.
Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, kirjoitti hän uudelleen.
Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat matkoilla.
Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.
Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen puoleensa, — tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron. Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.
Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla toisin.
Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän kesken opetustuntien tädin luo. — Täti, en voi olla Veran luona, hän on niin pahalla tuulella — hän on saanut kirjeen… istun sinun luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta kuinka onkaan laitasi, täti?
— Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni… Ehkäpä nukahtaisin hiukan…
— Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua vuoteeseen.
Täti näytti pelästyneeltä.