— Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.
— Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.
Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.
Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.
Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.
Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
Torgersenille.
Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi.
— Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni… nyt minä nousen — —
Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.
Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.