Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se ehkä oli lievää keuhkokuumetta.
Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä rasitti vain väsymys ja unettomuus.
Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket yksiksensä.
Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.
Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa milloinkin oli tekeillä — —
Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan… Ja Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen… eikä sen pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut sietää — —
Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.
Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat — — hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys jostakin toisesta.
Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä, vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.
Kaikista tuntui että täti oli muuttunut — ikäänkuin käynyt henkisesti voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.