Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" — sillä tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.
Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä menneitä.
Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi — sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.
Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana, niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut kehkeytyä ennenkuin nyt — hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.
Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.
Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.
Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli siitä aina tieto edeltäpäin.
* * * * *
Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti eteensä vilkkain, jännittynein katsein.
— Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi sen mitä odotat… Siinähän näen sinut jälleen… Kuljet kulkemistasi ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen… Niin, niin, — näen sinut hyvin… nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella — sillä nyt on kaikki lopussa!