Kuiskaten jatkoi hän: — Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta siitä mitä odotit?
Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: — Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot, jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten… Minä läksin liikkeelle liian varhain, — niin, niin…
— Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan… Tässä tulee kahvia ja mukana oikea makupala…
— Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea… Helppoa ei se ollut, — ei todellakaan — — ja eihän saa koskaan unohtaa mitään…
Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä noutamaan isoäitiä.
Mutta täti otti häntä kädestä.
— Et saa mennä… ei, sinun pitää nyt kuunnella… sillä näetkö, kun aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi… kaikki ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta…
Hän mumisi hiljaa, lempeästi.
— Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän palannut luokseni?… Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän olisi päässyt sisään… "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni, silloin näin että olit minusta kaukana… Mutta kerran pitää sinun palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."
Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.