Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.
— Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. — Siitä tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa tarpeeksi rakkautta ainoaltakaan sielulta… Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta tyhjyyttä — — näen sen nyt edessäni!
— Ei, ei, mumisi hän, — en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata itseänsä!
Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
— Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko joku ulkona?
Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.
— Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi! kuiskasi hän.
Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.
Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
Torgerseniä.
Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.