Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi. Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle mitään syötävää.
Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa hänelle.
Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista sairaanhoitajatar.
Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä edelleen suljettuna.
Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että hänen täytyi päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen itsellensä.
Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina — varsinkin kaikelle surulliselle.
Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.
Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten. Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä ylös.
Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen viereiseen kamariin.
Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin luo.