Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän hengittikään.
Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.
— Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai… Hiljaa, lapsi, etkö kuule kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!
Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen kasvonsa tädin polttavaan käteen.
— Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
Se ei saa tapahtua enää toiste — nyt tahdon sanoa sen sinulle — —
— Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko, että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö, paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä — —
— Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, — tiedän että se tulee kaipaamaan minua.
Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin olisi tiennyt mistä oli kysymys.
Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.
— Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?