Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.
— Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, — tahdon iloita siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!
Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan tuskan vallassa. — Minkätähden tulee niin pimeä… miksi käy myrsky yli maan!… minne voin piiloutua?
Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.
— Sen tiedät kyllä, täti!
— Kuinka käy murheellisten sydänten?
— Heillä on Kristus!
Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma asiastaan.
Täti katsoi häneen pelästyneenä. — On kammottavaa pimeällä tiellä! kuiskasi hän. — Rukoile armoa — minä olen ollut syntisraukka, kun olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!
Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili: