— Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja pidä meistä huolta!
Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi levollisemmaksi.
— Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä…
Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?
Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.
Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.
Täti hymyili hänelle. — Sano jotakin, joka levittää loistetta — —
— Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!
Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.
— Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. — Näen että istut odottamassa!
Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.