Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli niin kauheata — melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt enää ketään.
Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.
Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.
Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa kuoleman syvyyksiin.
Kului tunti.
Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen silmänsä olivat tummat ja suuret.
— Täti, kuiskasi hän, — näen sinut, sinä elät!
Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.
Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.
13.