Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.
Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset raukeamaan tyhjiin.
Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan, äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.
Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.
Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.
Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa. Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista, silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.
Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva — —
Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa — vaan riemua, joka oli tuleva, jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava kaikelle maailmalle.
Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.
12.