Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.
Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.
— — Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa… tuo ihmeellinen — kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia seikkoja — —
Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään. Mitä tuo kaikki häntä liikutti — hän tahtoi elää elämänsä rauhassa. Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen… Oikeastaan oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva, olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi. Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta. Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat hänen tietoisuuteensa… Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista asioista.
Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.
Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.
Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi jo ymmärtää monenmoista — hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.
Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.
— Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. — Ei lapsella ole mitään hätää.
Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan vartioimassa hänen lastansa.