— Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää…
Vera polki jalkansa maahan.
— Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! — — Huomaan teidän pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla levollinen, — sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää… Teräväpäinen hän tosin ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana. Häntä ei mikään voi vahingoittaa.
Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä totta. Hän seisoi kynnyksellä.
Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta hymyään.
Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.
Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.
— Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää vaienneet soinnut.
— Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. —
Mutta sitä useimmat eivät käsitä, — he eivät kuule noita sointuja.
Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi pitää oman itsensä rauhassa muilta.