— Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala… Kerran täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa, silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni… Koston kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!
Falck tuijotti häneen.
— Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt antako minun kauemmin häiritä itseänne.
Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.
Vera pidätti hänet jälleen.
— En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on tuli… katsokaa tänne — — syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se on?… Ymmärrätte kylläkin, — olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte sen.
Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.
— No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta…
— Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia…
— Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen…