— Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? kysyi hän.
Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa kuvastui tuskaa.
— Oli kerran mies… näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni… ja seuraavana päivänä mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista… Ettekö voi ymmärtää sitä?
Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.
Falck ei vastannut.
Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa väriloisteessa.
Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan viehättävää…
Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera laski kätensä hänen käsivarrellensa.
— Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain olisi aikaa siihen…
— Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?