Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, — liikkuihan hän tutulla alalla.
Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. — Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat todellisuuden!
Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.
Vera tuli hänen luoksensa.
— Tuollainen huvittaa minua!
Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri, auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä — pitkähköt laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita… siinä sinivihreitä gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen… Rannalla komeili puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin kuuluivat kuolleille kuin eläville.
— Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. —
Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille…
Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle hyödyksi.
Rouva Baranoff nauroi. — Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne rauhoittavat minuakin… Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me itsekään vai emme.
Tuomari loi häneen tutkivan katseen.