Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.
Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja kolkutti ovea.
Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi päästäen hiljaisen huudahduksen.
Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki, purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani, ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.
Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja suurenmoiselta hän vaikutti.
Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka kiihkeä niiden katse oli — ja täynnä tuskaa.
— Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. — Olen pukenut ylleni muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun — käytin sitä kerran eräässä juhlassa… ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen haaveeni.
Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera keskeytti hänet.
— Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia — tulevia aikoja varten!
— Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?