Siellä oli niin paljon katseltavaa.
Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.
Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella. Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.
Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä vastaan, pelastaen Andromedan.
Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!
Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.
Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet merta kuolleinensa.
Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla katsomatta.
Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.
* * * * *