Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.
— Tule sinä mukaan, sanoi Vera, — opetan sinutkin tanssimaan!
Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui kernaasti ja oppiminen kävi helposti.
Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.
Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik tanssivat yhdessä.
Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan, ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin. Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan karkeloansa.
Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista matkalippaista.
Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.
Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.
Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.