Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui aivan kuten heistäkin.
Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan, tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä. Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin, melkeinpä olemattomiin.
Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä niin hyvin.
* * * * *
Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten täti.
Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.
Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin oppia muutamia kuvaustansseja, — venäläisiä kansantansseja, joissa oli pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.
Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.
Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.
Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet esiin.